Elämäni koirat

Sain ajatuksen elämäni koirista. Nekin koiristani, jotka ovat jo poistuneet tästä ajasta, ansaitsevat paikkansa blogissani.  Siispä olen selannut tänä sunnuntaiaamuna vanhoja valokuvia ja tietokoneen kansioita.

Isosiskoni on aina ollut koiraihminen ja elämäni ensimmäinen muistamani koira oli siis isosiskoni Sinikan Bonnie. Koiraa sanottiin Poniksi ja se oli englanninvinttikoira. Sitä aiemminkin oli jo yksi samanrotuinen, mutta olen ollut niin pieni, ettei minulla ole siitä muistikuvia eikä valokuviakaan. Häijään ajoista en juuri muuta muista, kuin että Poni juoksi salaman lailla kentältä kotiin...Sinikka aina joskus päästi sen irti.

Sitten tuli muutto pois Häijäästä ja Ponista tuli yht'äkkiä "minun koirani". Sinikka nimittäin jäi Häijääseen ja Poni muutti uuteen kotiin Lempäälän Säijään. Säijässä oli naapurissa mulle uusi paras kaveri, Kati. Katilla oli afkaaninvinttikoira Jiri ja ensimmäisenä kesänä Säijässä minustakin tuli koiraihminen.

Tämä kuva on otettu Urhonmäellä Häijäässä vuonna 1973 ollessani yhdeksän vuotias.
Seuraavana vuonna muutimme Säijään ja Poni taisi kuolla seuraavana kesänä...

Mutta koirakuume oli tullut jäädäkseen. Katin kanssa leikimme koirien kanssa, hänellä oli myös kääpiöpystykorva Joni. Tilasin kennellehden, leikimme koiranäyttelyitä ja pelasimme koira-aiheista lautapeliä. Omaksi suosikkirodukseni tuli Newhoundlandinkoira, jollaista aloin mankua isältäni Ponin kuoltua ja tilasin tietenkin Nöffit-lehden. Olin tuolloin siis 11-12 vuotias.

Eräs päivä isä sanoi, että nyt lähdetään hakemaan koira ja minä ihan tärinässä Wartburgin vihreälle etupenkille. Ajettiin Säijästä muistaakseni Tampereen Kalevaan ja siellä menimme kerrostaloon. Soitettiin ovikelloa ja oven avasi vanhahko mies ja hänen jälkojensa juuressa heilutti töpöhäntäänsä mustavalkoinen cockerspanieli, Santtu. Ihan Beatlespoikien näköinen oli tuo "pitkätukka", jota ei oltu varmaankaan koskaan trimmattu. Rakastuin siihen heti, eikä mieleeni enää edes muistunut, että olin halunnut Newhoudlandinkoiran. Minun ensimmäinen oma koira.

Santtu oli empaattisin koira, mitä minulla on koskaan ollut.
Kun itkin, se tuli minuun kiinni ja painoi päätään minua vasten.
Santtu kuoli joskus 1980 alkupuolella.

Sitten olikin pitkä koiraton kausi. Seurustelin, kihlauduin ja 1985 menin naimisiin ja perustin ensimmäisen oman kodin ja perheen. Työkaverini tyrkytti meille koiraa, josta olivat luopumassa pitovaikeuksien takia. Mietimme tovin ja päätimme antaa kultainennoutaja Bertalle koti.

Päätös oli kyllä ihan huippuhyvä. Exmieheni lähti armeijaan ja sain näin kaverin yksinäisiin iltoihini.

Bertta oli kyllä monessa mukana, Lapinreissuja myöten. Ihan täydellinen koira.
Bertta kuoli 1989 maksakirroosiin.

Emme olleet kauaa ilman koiraa. Exmieheni Matti halusi Saksanpaimenkoiran ja sellainen hankittiin. Kessu oli maailman kiltein sakemanni ja rakasti lapsiamme, joita Kessun elinaikana siunaantuikin peräti neljä. Koskaan ei hermostunut lapsiin, vaan jaksoi aina leikkiä ja veti heitä talvella aisapulkassa. 

Mutta tuhoja Kessu teki. Eräänä päivänä ollessaan yksin kotona, järsi nahkanojatuolin, söi täytetyn kanahaukan ja puri poikki puhelimenjohdott. Oli saanut auki siivouskomeron ovenkin ja pelmuuttanut vessapaperirullia. Näky oli melkoinen, kun tulimme kotiin.

Kerran menimme Annelille ja Keijolle kahville ja jätimme Kessun autoon. Mulla oli hanskalokerossa avattu suklaalevy - no, lopun ehkä arvaatte. Koko etukonsoli oli pureskeltu ja ilmeisen turhautuneena oli koira ajatellut varmaan, että purempa tosta vaihdekepinkin poikki. Eipä se sitä poikki ollut saanut, eikä suklaalevyäkään!

Kessu sairastui suht nuorena suolistokasvaimeen ja se jouduttiin lopettamaan 1998 yhdeksänvuotiaana.

Make Kessun kanssa Suupankujan kodissa. 

Sitten oltiinkin perheenä erikoistilanteessa, kun myytiin Lammikujan talo ja alettiin rakentaa. Asuttiin evakossa Laitsussa, kiitos vanhempieni avun, ja yhden kesän mökillä. Mutta sitten tuli ero ja elämä oli hiukan sekaisin jokin aikaa. Kunnes sitten vuonna 2000 syntyi Jämijärvellä japsipentue ja siitä meille muutti japaninpystykorja Tsipa

Ihana karavaanarikoiramme, joka täytti tänä vuonna 14 vuotta!
Eräänä kesäisenä aamuna osui pihaamme kulkurikoira ja Timo hiukan myöhästyi harjanvarren kanssa,
 koska myöhemmin syksyllä syntyi viisi pentua. Niistä meille jäi Pontus!

Niin ihana pari <3
Ensimmäisen kerran koskaan minulla on kaksi koiraa!

Pontus oli persoona, johon kaikki ihastuivat. Pöhkö porkkananpurija ja ranteenkalvaja. Nämä asiat tunnistaa vain ne, ketkä Pontuksen tunsivat. Mutta oli upea ja niin kaunis koira. Todella sääli, että se sairastui. Ensin haima alkoi reistailla, jonka seurauksena molemmat koirat siirtyivät rasvattomalle dieetille. Sen jälkeen tuli kuivasilmäisyys, jonka seurauksena se lähes sokeutui.

Kun entinen iloinen koira alkoi olla varjo entisestä ja näimme, että se oli masentunut enimmän aikaa, teimme vaikean päätöksen lokakuussa 2011. Pontus oli kuollessaan tasan 7 vuotias. Liian varhain.

Mutta miten Pontus olikaan ainutlaatuinen.
Se erottui pentueesta heti, ja jo ensi päivien aikana päätimme pitää juuri sen.
Ja kuinka hienoa oli olla Pontuksen elämässä alusta saakka. Se oli iloinen koira.

Sfc Kalajärvi Peräseinäjoella.
Monessa paikassa oli Pontus mukana, tosin ihan niin kova karavaanari se ei ollut kuin äitinsä.
Pontus ei oikein tykännyt olla autossa, mutta karavaanialueilla piti kyllä meteliä ja oli olevinaan koko paikan isäntä <3

Nyt meillä on Tsipa, jota vaalimme kuin kukkaa kämmenellä ja hemmottelemme minkä ehdimme.

Vanhuuden vaivoja on lukuisia, kuulo on heikentynyt, näkö huonontunut ja takajalat ovat heikot.

Vähenevä aika sen kanssa, on ajatuksissamme alinomaan.